Kaipaan. Kaipaan ihmistä. Kaipaan ihmistä, jolle kertoa elämän surut ja ilot. Kaipaan ihmistä jota halata ja suudella. Kaipaan ihmistä, joka halaisi ja suutelisi minua. Kaipaan ihmistä, jota ei ole. Ihmistä jota elämässäni ei ole.

Kaipaan sitä palaa sydämestäni, jota hän kantaa mukanaan, palaa joka kuuluu rintaani. Palaa, jota ilman olen epätäydellinen. Palaa, joka on tuiki tärkeä minulle. Pala ei ole elintärkeä, sydämeni pumppaa verta elimistööni ilmankin sitä. Kuitenkin se on elintärkeä osa elämääni, ilman sitä elämästäni puuttuu jotain, jotain tärkeää. Se jokin tärkeä, jota kukaan ei osaa täysin pukea sanoiksi, vaikka yrittäneitä löytyy maailman ääriin asti.

Useimmiten unohdan että kaipaan. Se tulee kuitenkin aina takaisin, kaipuu. Se on kaipuu josta ei pääse eroon. Kaipuu, joka iskee juuri silloin kun sinä sitä vähiten kaipaat. Silti otat sen kuitenkin aina avosylin vastaan. Se on kaipuu josta et halua luopua.

Olen liian nuori kaipaamaan, hädin tuskin aikuinen. Kuka määrittelee kuka on liian nuori tai liian vanha kaipaamaan? Kuka asettaa kaipuulle ikärajan? Kaipuu kuuluu jokaiselle. Olit sitten hädin tuskin aikuinen tai sitten monia elämän polkuja kulkenut konkari. Kaipuu on jokaisen.

Olenko heikko kun kaipaan? Olen vahva. Vahvojenkin täytyy kaivata. Vahvatkin tarvitsevat puuttuvan palasensa takaisin. Heikko ei uskalla kaivata, ei samalla tavalla kuin vahva. Heikko pelkää kaipuuta. Heikko tietää tarvitsevansa sen, mutta ei uskalla tarttua siihen. Kuka sitten on heikko ja kuka vahva? Kaipuu tietää, mutta se ei kerro

Kaipaan palasta sydämestäni, jossa on hänen nimensä kirjoitettuna ikuisuuden musteella. Hänen, jonka nimeä en vielä tiedä, hänen jota en vielä tunne. Hänen jota kaipaan.

Kaipaan.

Kaipaan ihmistä.

Kaipaan ihmistä jota ei ole.

Kaipaan puuttuvaa palaa sydämestäni.

Se on kaipuu, josta et halua luopua.

Se on kaipuu, joka on jokaisen.

Olenko heikko vai vahva kun kaipaan?

Kaipuu tietää, mutta se ei kerro.